Soundi - 1980 - No 12 - Pages 25-25-26-27-91
Finnish magazine

AITOA MERIKKALAISTA
AUTO MUSIIKKIA


»Minua todella ihmetyttää monet jutut. En tiedä... luulen, ettei kukaan todellakaan enää tiedä mitä ihmettä tällä hetkellä on tapahtumassa. Luulen, että kaikki ovat niin sekaisin ja vain kamppailevat pysyäkseen hengissä, että eivät osaa olla johdonmukaisia. Mielestäni kukaan ei ole enää johdonmukainen. Kritiikki merkitsee minulle yhä vähemmän ja vähemmän ja vähemmän, vaikka sen pitäisi merkitä enemmän ja enemmän. Kun näen lehdessä jotain, joka käsittelee musiikkia tai valoja tai sellaista mikä on tosi tärkeää minulle, niin silloin luen sen. Mutta jos on kyse siitä, että minut pannaan matalaksi jonain ihme narttuna... Tuollaisen takia en tee sitä mitä teen.»

Debbie Harrya harmittaa se, että hän on tähti. Siinä kun häntä ennen haukuttiin sanoin »Debbie Harrystä ei tule koskaan tähteä», siinä nykyisin mollataan näin: »Hänen ei tarvitse kuin seistä ja olla Debbie Harry».
Ei ole helppo olla entinen »kulttihahmo», joka teki »epämuodikasta pop-roskaa», eli ei ole helppo olla nykyinen »pop-muoti», jonka »epähahmosta» on tehty »roskakultti». Tai mitenkä sen sanoisikaan, että Blondien ura lienee tyyppiesimerkki menestyksen kirouksesta. Lukekaa nyt tuokin Mikko Montosen arvio heidän uudesta albumistaan »Autoamerican» ja verratkaa sitä Soundin numerossa 3/77 olleeseen ensi-LP: n kehuskeluun.

Onko Blondie tosiaan kovasti huonontunut vai ovatko odotukset vain kasvaneet? Kuka on oikeassa: tähteyden sokaisemat arvostelijat vai Blondien pojat ja tyttö, jotka mielestään yrittävät edelleen olla vain viattomia poppareita?
Soundin toimituksessa on ainakin yksi mies, joka yhä pitää Blondiesta ja tykkää että »Autoamerican» on jänskä levy. Häntäkin kuitenkin huolestuttaa, että mitenkä menestys, tuo paljonpuhuttu hirviö, on vaikuttanut heihin. Häntä ja muita ilahduttaaksemme tarjoilemme tässä otteita haastattelusta, jonka aikaisemmin tänä vuonna teki Zigzag-lehden suuri Blondie-fani ja yhtyeen läheinen ystävä Kris Needs.

Kello on kolme eräänä sunnuntaiiltapäivänä. Pariskunta Debbie Harry ja Chris Stein on juuri noussut ylös ja hotelliaamiaista kärrätään sisään.
Debbien tukka on sekaisin, eikä kasvoilla ole meikkiä, mutta hän näyttää suurenmoiselta. Turha luulla, että valoilla ja taitavalla maalauksella luotaisiin se kuva, jonka näette. Debbie Harry säteilee, etenkin virnistäessään, kuten nyt.
Chris Stein makaa vuoteella paljasjaloin ja rentona. Siinä kun Debbie hyppää yhtenään, kaataa kahvia ja sellaista, eikä pysy samassa paikassa viittä minuuttia, siinä Chris pysyy aloillaan, puolittainen hymy huulilla, ja jutustelee.
He vaikuttavat hyvin tyytyväisiltä ottaen huomioon valtavan työmäärän joka päivä. En ole paikalla tekemässä haastattelua, joskin »hengailua» on merkitty ohjelmaan. Debbie ja Chris ovat ystävia ajalta ennenkuin Blondie sai päävoiton, jolloin lehdistö pani heidät matalaksi eri syistä kuin nyt ja nykyinen epidemian lailla leviävä mania oli vain nupullaan ollut kultti.
Täytyy myöntää, että minullakin oli ollut epäilykseni. Ehkä he olivat muuttuneet? Ehkä Debbiestä oli tullut se maineessa kylpevä peroksidiblondi, hengen ja innon kadottanut linnansa vanki, joka käy Concordella kulmapuodissa, jollaiseki muutamat ovat hänet kuvailleet?
Ei ikinä.
Päivänä, jolloin lehdet kirjoittivat hänen olevan maineensa vanki ja kykenevän vain istumaan hotellihuoneessaan syömässä pähkinöitä ja meloonia, Debbie oli ulkona ostoksilla peruukki päässä ja naureskeli lehtikojuissa näkyvillä ollutta tarinaa. Hän on kovasti mukana todellisessa maailmassa. Chris ja Debbie ovat läheisiä ja lämpimiä ihmisiä, joista on kaukana sellainen supertähtimäinen omahyväisyys tai teennäisyys, johon heidän herra paratkoon olisi mahdollista syyllistyä juuri nyt.
Ei ole salaisuus, että Debbie vihaa haastatteluja, koska häneltä kysytään aina samoja asioita. Me vain rupatte limme ja juttua piisasi. Tässä osa.
Esitätte lavalla nykyään joitain mielenkiintoisia muitten piisejä, kuten James Brownin "I Feel Good", Bowien "Heroes" ja Donna Summerin "I Feel Love"...
Chris: »Jonain päivänä teen listan niistä cover-versioista, joita olemme esittäneet... joita meillä oli tapana esittää... "Nutbush City Limits", "My Baby Must Be a Magician", "Smarty Pants", "Mr. Big Stuff", "Out in the Streets" ja monet muut Shangri-Lasin Laulut, "Stupid Girl", Frankie Vallin "Big Man in Town", "My Obsession", "Come on"...»
Debbie: »Minulla on kokonainen salkullinen täynnä piisien sanoja. Niitä me varastelemme, hymyt naamoilla! "Heroes" on yksi noista lauluista... Bowien "My Way"... "heroes at the wall"... jessus! Mahtavaa!»
Aiotteko levyttää vielä Robert Frippin kanssa tai mitään sellaista? (Debbien piti olla Frippin hienolla "Exposure"-levyllä, mutta Chrysalis meni ja esti hänen osuutensa julkaisemisen.)
Debbie: »En tiedä, siitä tulee ongelmia. Levy-yhtiömme ei anna meidän tehdä mitään kenenkään kanssa, ei etenkään minun. Se on paskamaisen typerää.»
Kerropa tästä New York Blondeshommasta. (Jokin aika sitten ilmestyi tuolla nimellä Ronnie & Daytonasin vanha hitti »Little GTO». Chrysalis toimi nopeasti myös sen suhteen...)
Chris: »New York Blondes on mielenkiintoinen syrjähyppy. Rodney Bingenheimer, joka on eräänlainen Los Angelesin vanhempi Kris Needs... Hänellä todellakin on samanlainen hiuksen malli. Hän sai kerran turpiin Brian Jonesilta. Hän on ollut mukana jutuissa vuosia. Kundi on nykyään kalifornialaisen uuden aallon tukipyväitä ja hänellä on yksi parhaista uuden aallon radio-ohjelmista. No, koska Rodney on niin kuuluisa, hän on luonnollisesti persaukinen, joten kolme vuotta sitten hän levytti ensimmäisen singlensä, "Then She Kissed Me"...»
Debbie: »Kesselin pojat - heidän isänsä on (jazz-kitaristi) Barney Kessel - tuottivat sen. He ovat Phil Spectorin henkivartijoita, kaksi tosi isoa kundia. No, Rodney puhui Clemin ympäri, että me tekisimme taustan "Little GTO'hon", joten me sanoimme että okei ja menimme ja teimme sen. Minä lauloin Rodneyylle opastukseksi soolo-osuuden yhdellä otolla, jotta hänen olisi helppo laulaa sen mukaan... Sillä singlellä oli myös joitain Beach Boysin kundeja ja heidän vaimojaan - taustalaulut olivat moitteettomia.»
Chris: »Me teimme sen Rodneylle, jotta hän saisi vähän rahaa. Tarpeetonta sanoa, että se ei koskaan ilmestynyt. Tai prässättiinhän sitä noin 300 kappaletta, joissa oli Rodneyn laulu. Sitten tuli kuvaan Bompin Greg Shaw, joka on taas yhdenlainen ripoff-mies, joka näyttelee ihmisiä auttavaa taiteilijaa. He julkaisivat sen saakurin homman Deccalla - mutta Debbien laulamana. Kun he tekivät sen, Chrysalis haastoi heidät oikeuteen.»
Sinähän tuotit albumin Walter Steddingille, eikö vain, Chris? (Hän on avantgarde-viulisti New Yorkista.)
Chris: »Se oli tosi matalan profiilin homma. Sitä prässättiin vain muutama sata.»
Etkös sinä soittanut sillä rumpuja tai jotain, Debbie?
Debbie: »Ei, se oli vain eräällä keikalla, ei levyllä. Olispa ollutkin. En enää viitsi tehdä mitään kenellekään, sillä levy-yhtiö yrittäisi kuitenkin estää sen. Luoja varjelkoon, se on ihan kamalaa. Minä tunnen itseni niin syylliseksi, koska minua jatkuvasti pyydetään tekemään kaikenlaista ja minä tosiaan tekisin mielelläni juttuja muiden kanssa je pelehtisin ja muuta sellaista, mutta siitä tulisi kaikille vain harma, lakijuttuja ja muuta paskaa. Minun nimestäni on tullut tärkeämpi kuin se mitä teen! Homma on mennyt... ANTAKAA MULLE MAHDOLLISUUS! Mutta mitä se auttaa, kun nimi on tärkeämpi kuin se mitä tehdään. Tuohon se iso bisnes kai nykyään perustuu.»
Koko teidän edellinen albuminne pilkottiin singleiksi.
Debbie: »Tiedän. Yritin saada heitä lopettamaan kolmeen singleen, koska moinen on hieman hämäävää, se on vähän liikaa.»
Chris: »Mutta minä olin tosi mielissäni, kun "Sunday Girl" pääsi ykköseksi. Se oli fantastista.»
Debbie: »Onhan se mukavaa tavallaan, mutta siinä tuntee itsensä ihan kuin maanvaivaksi! (Nauraa.) Kuin maahan hyökkääväksi maanvaivaksi!»
Chris: »Kaikki luulevat, että me olemme miljonäärejä, mutta se kestää pitkän aikaa, ennenkuin royalty-tulot tulevat perille. Kun joskus tulet New Yorkiin, voit nähdä meidän "ylellisen kattotasannehuoneistomme"!»
Debbie: »Voit nähdä rapisevat maalit ja vuotavan katon ja homeiset seinät... Mutta kyllä me rakastamme sitä - se on koti!»
Chris: »Se rakennus on hajoamispisteessä. Ihmiset saavat lukea lehdistä, että me asumme jossain ylellisessä kattotasannelukaalissa, mutta se on vain vanha rähjäinen huoneisto.»
Millaista New Yorkissa on nykyisin?
Chris: »Oo, hienoa. On niin monenlaisia suuntauksia musiikissa. Jazz on tulossa esiin tosi vahvasti. Minun mieliyhtyeeni on nimeltään Lounge Lizards, joita aion tuottaa. Maksan sen itse. Olen jo tuottanut yhtyettä nimeltä Casino Music Ze Recordsille. Ze on hyvä yhtiö. Jimmy teki heille kokoelmalevyn New Yorkin bändeistä. Bowie teki kannen.»
Ajattelin kysyä siitä EP:stä, jolla on teidän demojanne vuodelta -75 ja joka on uudelleenjulkaistu.
Chris: »Joo, Alan Betrock myös kusetti meitä loppujen lopuksi.»
Todella? Se on shokki, sillä olen aina pitänyt Betrockia (kova fanzinemies, mm. New York Rocker-lehden perustaja ja Blondien ensimmäinen manageri) yhtenä rock-musikkin harvoista hyvän selkärangan ja maun omaajista.
Debbie: »Joo. Uskomatonta.»
Chris: »Olin saanut hänet vannomaan, ettei hän koskaan julkaisisi "The Disco Songia" (demoa, josta tuli sitten "Heart of Glass"), mutta se ilmestyi ja hän on vastuussa.»
Debbie: »Hän oli aikanaan käyttänyt noin 500 dollaria noiden viiden demon tekemiseen, joten me tarjosimme hänelle tuota summaa plus muutamaa sataa vaivan ja uhrautumisen palkaksi ja meidän auttamisesta ja sen aikaansaamisesta. Hän sanoi: "Alkää huolehtiko, en minä aio sille mitään tehdä, se on vain minua varten". Sitten hän meni ja miksasi sen. Usko pois, siitä tuli ihan erilainen.»
Chris: »Yksi juttu, jonka olemme oppineet, on se, että emme voi luottaa tuskin kehenkään. Se on hyvin turhauttavaa.»
Debbie: »Alan näes oli aluksi hyvin kiinnostunut meidän managerina olemisesta, mutta sitten hän perusti New York Rockerin ja hänen kiinnostuksensa meihin lopahti, koska meillä oli kokoonpanovaihdoksia ja muita vaikeuksia. Meillä ei ollut yhtään rahaa, eikä hän halunnut sijoittaa omiaan tiettyä määrää enempää - ja sitähän bändi alussa juuri tarvitsee: jotakuta joka voi sijoittaa parituhatta dollaria ja panna kamat kuntoon, tehdä demon ja tuoda bändin esille. Niin täytyy tehdä. Niin ei käynyt meille, eikä kenelläkään ollut pennin vertaa rahaa, joten hän tipautti meidät ja otti bändin nimeltä Marbles... johon hän tuli upottaneeksi paljon rahaa turhaan.»
Chris: »He olivat varhainen Knack, ensimmäinen "olemme uusi Beatles"-bändi... Että oli otsaa.»
Debbie: »He ovat kamalia. Kerran menin lavalle heidän kanssaan ja esitin yhden piisin peruukki päässä...»
Chris: »Ja sitten he alkoivat vetää sitä peruukkia hänen päästään, joten hän tarttui basistin kieliin ja kiskoi ne irti hänen bassostaan ja heillä oli tappelu lavalla. Se oli joskus neljä vuotta sitten.»
Olette viime aikoina järjestelleet manageripuolta. (Uudet miehet ovat Shep Gordon ja Denny Vosburgh, joilla on myös Alice Cooper.)
Chris: »Lausuntoni tästä asiasta olkoon tämä: "New Yorkissa on eräällä kujalla koira, jossa on paljon täitä, ja se saa enemmän rahaa kiertueestamme juin bändi." Se on symbolinen lausunto.»
Fanit luulevat teidän olevan miljonäärejä!
Debbie: »Luoja siunatkoon heidän pikku sydämiään ja hehän ovat ne, jotka panevat peliin rahansa. Yhtä hyvin voisin käskeä heitä kuuntelemaan levyjämme radiosta, eikä ostamaan niitä...»
Millaisia ovat lähitulevaisuuden suunnitelmanne?
Chris: »Hmmm, minua hieman häiritsee koko jutun kaupallisuus. Se, millaiseksi Blondie on tullut. Minä luulen, että nyt olemme niin menestyksekkäitä, että pystymme saamaan kosketuksen ihmisiin. Voisimme saada kosketuksen edelleenkin, vaikka hieman erilaisellakin sanomalla, jollain muulla...»
Debbie: »On parempi olla pohjalla, itse asiassa... tietyssä mielessä. Se on niin suurta bisnestä tämä huipulla pysytteleminen. Siinä ei näyttele mitään roolia mikään etiikka, eikä moraali. Ainoa moraalisääntö on, että ota niin paljon kuin saat.»
Oliko teillä mielestänne sitten hauskempaa alkuaikoina?
Debbie: »Se oli helpompaa omatunnolle ja reilun pelin tunnolle, kun oli vain kadunmies. Se on aidompaa sen suhteen mitä rock'n'roll merkitsee. Kun nouset tälle tasolle, on kaikki niin täynnä teennäisyyttä. Koko sählääminen keskittyy vain yhteen juttuun. Luulen, että mitä isommaksi homma käy, sitä pahemmaksi se käy. En pysty kuvittelemaan miltä tuntuisi olla Who tai Beatles tai Stones. Voi luoja! En pysty kuvittelemaan mitä nuo ihmiset ovat käyneet läpi. Se on uskomatonta.»
Pidin tavasta, jolla piditte kiinni siitä, että soitatte pienemmissä pai koissa kiertueellanne, vaikka olisitte voineet täyttää Wembleyn stadionin viikon ajan.
Debbie: »Promoottori RUKOILI meitä soittamaan isommissa paikoissa. Siitäkin me jouduimme tappalemaan, että saimme soittaa niissä paikoissa, joissa halusimme.»
Luonnollisesti. Lentokonehangaareissa tienaa enemmän rahaa.
Debbie: »Halusimme myös soittaa enemmän paikoissa, joissa voi seistä tai tanssia. Täytyy olla jokin keino... sillä kun olet kerran pannut kamat pystyyn jossain salissa, eikä tarvitse maksaa roudareille alituisesta menemisestä ja tulemisesta, pitäisi pystyä soittamaan... Tarkoitan, esiintyisin mielelläni Hammersmith Odeonissa vaikka viikon.»
Teillä siis yhä säpisee kun soitatte?
Debbie: »No joo! Nyt, kun minä pystyn enemmän vaikuttamaan hommaan, olen enemmän innoissani, koska pystyn hallitsemaan sen mitä teen paremmin kuin koskaan aikaisemmin. Laulan nykyään paljon paremmin.»
Mikä teitä eniten miellyttää menestyksessä?
Chris: »On mukavaa mennä levykauppaan ja aiheuttaa hämminkiä, koska olen aina tykännyt aiheuttaa yleistä hämminkiä ja niin myös Debbie. Me olemme aina tehneet kaikenlaista julkeaa, joten nyt teemme sitä suuremmassa mittakaavassa pääkadun liikenteen keskellä ja se on hienoa. Esiintyminen on hienoa ja raha, jota saamme, on hienoa. Voin ostaa kaikkea sellaista kuin videokameroita. Pystymme ostamaan kunnon kamat nyt. En todellakaan usko, että aiomme ryhtyä ostelemaan mitään Rolls Royceja ja muuta paskaa. Aiomme ostaa auton, kun palaamme, mutta New Yorkissa auton saa 500 dollarilla. Meillä oli aikaisemmin auto, mutta siitä tuli romua... vanha Chevrolet Camaro, jossa kuskasimme kamojamme... Debbie oli kuski. Se esiintyi Amos Po'n elokuvassa "Nightwatch". Siinä on kohtaus, jossa me työnnämme sitä saatanan kaaraa saadaksemme sen käyntiin! Ennenpitkää se lopahti ja siitä "I'm on E" kertoo - tuosta autosta. Annoimme sen kaverille nimeltä Vinnie, joka ajoi sen alas jyrkänteeltä New Jerseyssä.»
Debbie: »Päivää ennen kuin lähdimme ensimmäisen kerran Englantiin meidän automme kuoli. Siinä juuttui pakki päälle. Ajoin sitä koko Seventh Avenuen pituuden pakki päällä ja aina välillä piti piiloutua parkkipaikoille poliisia välttelemään. Minä ja Vinnie istuimme autossa ja ajoimme näin.» (Matkii auton ajamista olan yli katsellen.)
Chris: »Vinnie esiintyy Blondien sukupuussa. Hän oli Franklin kanssa World War Three'ssä. Se on Vinnie "I'm on E'ssä". Monet lauluistamme perustuvat todellisiin hahmoihin.»
Victor?
Chris: »Victor on muuan Victor Bokras, eräs kirjailija New Yorkista, joka on ihan venäläisen kreivin näköinen, käyttää monokkelia.»
Debbie: »Haha! Entäs "All My Needs!?»
Entäs seuraava albuminne? (Joka siis on nyttemmin ilmestynyt ja on nimeltään "Autoamerican".)
Chris: »Minusta tuntuu, että seuraava albumi ei ilmesty vielä vähään aikaan, koska emme voi enää tehdä uutta osaa sarjasta "Blondie's Smash Hits". Sen täytyy olla jotain erilaista. En vielä tiedä millainen siitä tulee. Odotus tulee kuitenkin muodostumaan pitemmäksi kuin ennen. Ehkä seuraavalla albumillamme tulee olemaan 30- ja 40-luvun bigband-hittejä. Show'mme lopussa soitamme erästä tekemäämme nauhaa, jonka kanssa Debbie on harjoitellut. Äänitämme joitain keikkoja myös - ne päätyvät ehkä B-puolille.» (Nauha, josta Chris puhui, on selvästikin »Autoamericanin» vieno bigband-juttu »Here's Looking at You», kun taas noita livejuttuja on esimerkiksi »Atomicin» B-puolella.)
Chris: »Ihan toinen juttu on se, että äskettäin eräs valomiehemme loukkaantui, kun eräs valo pamahti päin hänen kasvojaan...»
Debbie: »Se oli kamalaa.»
Chris: »Me saimme uuden miehen tilalle, mutta valoshow'mme oli vain noin puolet siitä mitä se oli ollut... Ja yksi pahimmista jutuista on se, jos joutuu aiheuttamaan yleisölle pettymyksen. Mitä menestyksekkäämpi olet, sitä enemmän on yleisöä, jolla on täysi syy haluta esimerkiksi tulla juttelemaan ja tutustumaan, eikä siihen kuitenkaan pysty. Ennen minä pystyin kuljeskelemaan lavan edustalla ja juttelemaan ihmisten kanssa. Nyt en pysty. Debbiellä oli tapana kuljeskella kadulla ennen sjow'n alkua, jos sää salli...»
Ensi kerralla, kun tulette takaisin, koko juttu tulee olemaan kuin jollain pirun Abballa.
Chris: »Eikä tule. Ensi kerralla me soitamme tanssikeikkoja, pentele. Me voimme soittaa vaikka neljä tai viisi iltaa joka kaupungissa jossain pienessä paikassa, jos vain saamme homman toimimaan.»
Debbie: »Ja kesällä voisi olla vaikka torvisoittokunta ulkopuolella ja mutta ylimääräistä ohjelmaa.»
Chris: »Mutta tällä hetkellä, koska kaikki on niin hirveätä säpinää ympärillämme, meidän täytyy pitää pientä taukoa ja katsoa mitä oikein on tapahtumassa. Emme voi enää tehdä kolmatta samanlaista albumia - ei enää albumia, joka on kuin sarja singlejä. Teemme jotain muuta - joitain pitempiä piisejä.»
Oli miten oli, älkää vain leimatko heitä pin-up-pimun ja taustamuusikoiden muodostamaksi plastiikkiseksi hittimasiinaksi. Jos uskot sellaiseen, et elä todellisessa maailmassa lainkaan.
KRIS NEEDS.
________________________________________________

BLONDIE
Autoamerican
(Chrysalis CDL 1290)
Europa - Live It Up - Here's Looking At You - The Tide Is High - Angels On The Balcony - Go Through It - Do The Dark - Rapture - Faces - T-Birds - Walk Like Me - Follow Me

Yleiseen laimeuteen ja keskinkertaiseen sävellysmateriaaliin sortuu Blondien uudistumishalukkuus bändin uusimmalla albumilla »Autoamerican». Täysi tunnustus yhtyeele siitä, että se ei ole jäänyt paikoilleen puhtoisena pop-yhtyeenä - reseptit olivatkin käymässä vähiin. Tylysti nimetty »Autoamerican» heittää ehkä monityylisyydessään haasteita konservatiivisimmille kuulijoille, mutta muut joutuvat toteamaan, ettei levy muodostu aluksi herättämiensä lupauksien veroiseksi.
Kun levyltä etukäteen kuuli otteita, ne vaikuttivat todella lupaavilta. Avausraitana ei tarjoilla valitöntä poppia tai diskohittiä, vaan instrumentaali »Europa» isoine orkestrointeineen ilman rockbändiä. Piisi päätty moderniin nauhakollaasiin Debbie Harryn puheen kera. »Rapture» taas on Blondien sana toustaavien soul-tiskijukkien alalla Sugarhill Gangin ja Kurtis Blow'n tyyliin. Debbie heittää funkahtavan rock-diskon yllä tarinaa Cadillaceja päivällisekseen ahmineesta kaverista, joka on tehnyt parannuksen ruokavalion koostuessa nyt kitaroista, ja komppi muuntuu rokkaavammaksi kitarasoolon kera.
Välillä liikutaan Debbien laulannan johtamana iskelmälliseen kapakkajazziin ja päätöskappaleessa »Follow Me» jopa »Camelotin» tunnelmiin. Sinkkuhitti »The Tide Is High» on vanha rock-steady-klassikko, ja varsinkin radiosta kuultuna Blondien hyväntuulisen ilakoiva letkeys puhaltimineen toimii oikein hyvin. Mutta verrattuna John Holtin ja Paragonsin alkuperäisesitykseen uusi versio ei ole oikein mitään. Se, että Blondien versio kuitenkin massatarjonnassa piristää huomattavasti, kertoo enemmänkin nykylistojen yleisestä koostumuksesta kuin levystä itsestään.
Ja ettei unohtuisi Blondien olevan yleisönsä silmissä perustaltaan mieluisasti diskokomppia käyttävä rokkaava popbändi, on kiekolle toki mahdutettu muutama perinteinenkin Blondie-piisi. Painopiste ja mielenkiinto ovat kuitenkin toisaalla, ja nämä raidat sivuuttaa välipaloina.
Hajanaisuuteen »Autoamerican» runsaine avustajakaarteineen ei kuitenkaan sorru, vaikka näin voisi paperilla luulla. Itse asiassa Blondien olisi toivonut rohkeammin lähtevän johonkin tiettyyn sujntaan eikä hieman varovaisesti kokeilevan useita samanaikaisesti. Tasoittavana ja tasapaksuistavana voimana on toiminut tuottaja Mike Chapman.
Ilman Chapmanin panosta albumi ei ehkä olisi jäänyt näin pinnalliseksi. Kaupallinen ajattelu on ollut tuottajan vastuulla: hän on sulattanut kaiken yhteen samaksi, helpommin nielaistavaksi keitokseksi. Kuulijaa ei pidä hämmentää liiaksi eikä esittää liian vaativia haasteita. Näinhän amerikkalaisen pop-musiikin kultainen sääntö kuuluu.
Chris Stein ja Debbie Harry bändin keskeisinä voimina ovat pop-faneja - eivät uutta käynnistäviä oivaltajia, mutta tyylitajuisia soveltajia. »Autoamericanilla» on tajuttu liikaa eikä annettu tilaa hetken purkauksille. Kompromissien seurauksena albumi ei kasva alun lupauksistaan vaan antaa toistuvilla kuuntelukerroilla yhä vähemmän.
MIKKO MONTONEN


© rip-her-to-shreds.com 2001-2008.  About | Contact | Search